Välivirheitä ja kirjoitusvirheitä voi löytyä, reilustikkin, en ole nimittäin oikein tottunu näihin pöytäkoneen näppäimiin läppärin näppäimistä ja jos kirjoitan välillä läppärillä niin välilyönti puolijumittaa vieläkin. Sen lisäksi en varsin iloiseksi yllätykseksi osaa enää kirjoittaa.

Eli kuten kaikki arvasivatkin, tämä on viimeinen osa. Minusta vain ei ole kirjoittamaan legacya. Pelaaminen sujuu mutta jos alan kirjoittamaan nettiin niin sitten aina kiinnostus loppuu. Anteeksi. EP Chocokin siis myös loppuu. Saatan joskus tulevaisuudessa pistää muutamia kuvia tulevista lapsista yms. sivuille ja kertoa miten juoni olisi jatkunut. Minua ei siis nähdä pitkään aikaan enää kirjoittamassa legacya mutta jatkan silti linkittämieni tarinoiden ja legacyiden lukemista :)

Ainiin, löysin osanlukumusiikkiakin =)Lena - Mr.Curiosity  (pahoittelen alun taputuksia ja lopun tönkköä lopetusta)

 ====

 "Joko voin katsoa?" Emilie huudahti keittiötä kohti samalla hieroen niskaansa. Keittiön suunnasta kuului tuttu mumina.

 Emilie koputti mattoa koroillaan ja katsoi visusti sammuneen tv:n näyttöä. Välillä hänen silmäkulmansa huomasi liikettä vasemmalla mutta heti kun ääni muistutti: "Eipäs kurkita" Emilie keskittyi hieromaan niskaansa ja pyöritteli nilkkojaan.

 

"Noniin ole valmiina minä tulen, en jaksa odottaa."

 "Jopas", Emilien venyttelyssä olleet kädet jähmettyivät paikoilleen ja hänen suunsa kartui yllättyneeseen hymyyn.

 

 Gabriel pysähtyi niille sijoilleen ja hengitti syvään. "Hyvä on, tule sitten, olinkin melkein valmis", hän huokaisi ja siirsi tuoleja kauemmaksi pöydästä.

 "Noo miltä maistuu?" ,Gabriel uteli Emilieltä ja odotti että nainen sai suunsa tyhjäksi hummerista.

Emilie nielaisi ja avasi suunsa siihen suuntaan kuin aikoisi puhua pitkäänkin. Gabriel puri huultaan.

 

 "Mmm mainiota" ,Emilie sanoi ja jatkoi nielaistuaan toisen haarukallisen. "Mutta mistä ihmeestä sinä hankit näin paljon hummereita?"  "No kuten näet, asumme merenrannalla ja...niin" ,Emilie keskeytti Gabrielin nyökkäyksellä.  "Totta, miksipä heittää menemään tilaisuutta leikkiä kalastajaa"

====

"Oletko sinä kauan poissa, en pidä yksinolosta" , Emilie sanoi surullisena. Gabriel naurahti. "Olen ihan vain hetken, ei asiani kaupungilla ole niin aikaa vievä. Ainakaan toivottavasti", Gabriel kuiskasi viimeisen lauseen. "Hyvä" , Emilie hymyili silmät toiveikaasti kiiltäen.

 "Noniin mutta minun täytyy nyt mennä, taksi odottaa" , he kuulivat taksin tööttäävän kärsimättömänä. Gabriel suikkasi nopean suukon Emilien otsalle ja asteli ripeää tahtia terassille. Emilie hyppeli shakkipöydän luona oleville ikkunoille ja katseli taksia niin kauan kunnes se kääntyi kulman taa näkymättömiin. Hän istahti shakkipöydän taa ja alkoi odottaa.

 Emilie  nojasi shakkipöytään samalla kun katseli ikkunasta ulos. Hento tuulevire heilutteli läheisen koivun lehtiä. Emilie olisi halunnut mennä ulos mutta tunti itsensä pahoinvoivaksi. Ei olisi mukava juosta merenrannalta pää kolmantena jalkana suoraan pöntölle joka viides minuutti. Hän ei uskaltanut sen takia syödä juurikaan mitään.

 Emilie katsahti shakkinappuloilla täytettyyn pöytään ja mietti siirtoaan. Vähitellen Emilien silmät painuivat hitaasti kiinni kunnes hän räväytti ne äkkiä auki yläluomen ja alaluomen melkein koskettaessa toisiaan. Hän kasasi shakkinappulat pöytän lokeroon, taitteli silmälasinsa kokoon, asetti ne toiselle tuolille ja läsähti pöydälle kädet kasvojen kannattimina. Hän ravisteli päätään ja esti itseään nukahtamasta.

Hän ei saisi nukkua nyt.

====

 "Lalalalalaa"

Emilie hieroi saippuaa käsivarsiinsa ja nojautui kylpyammeen päähän kuplien leijuessa hänen ympärillään. Kylpyhuoneessa oli hiljaista lukuunottamatta pientä lotinaa kun Emilie paransi asentoaan. Juuri saavuttaessaan täyden rentoutumishetken sen rikkoi napakka koputus.

 "Kuka siellä nyt tähän aikaan..." Emilie hoipersi ammeesta ja hapuili kylpytakkia. Sidottuaan kylpytakin tiukasti ympärilleen hän muisti Gabrielin. Toiveikkasti hän harppoi ovesta eteiseen.

"Gabriel" ,Emilie huokaisi helpottuneena. "Mikä ihme hänellä oikein kesti? Nyt on puoliyö"

 Gabriel hymyili leveästi nähtyään että Emilie oli huomannut hänet. Gabriel liikehti ja availi suutaan yrittäen selvästi sanoa jotain. "Mitä?" , Emilie katsoi kummastuneena Gabrielia. Ovi oli juuri sopivasti äänieristetty. Gab heilutti käsiään ja muodosti huulillaan sanan: "Avaa"

 "Oi, Gab vihdoinkin sinä tulit!" Emilie huudahti ja kietoutui Gabrielin kaulaan.

 Emilien irrotettua halaustteensa häen ilmeensä muuttui nopeasti huolestuneeksi."Missä sinä oikein olit niin kauan?". Kylmä merituuli puhalsi Emilien märkiin hiuksiin mikä sai hänet hytisemään. Gabriel huomasi tämän ja kietoi toisen kätensä Emilien olalle. "Mennään sisälle ja pue vaikka päällesikin, minulla on sinulle yllätys" , Gabriel kuiskasi Emilien korvaan samalla kun johdatti Emilien sisälle lämpimään.

Oli sentään jo loppukesä.
====

 Emilie saapui yömekossaan makuuhuoneesta hiukset vielä hiukan märkinä. Gabriel taputteli jaloillaan maata kun odotti Emilietä ja nousi ripeästi ylös makuuhuoneen oven avauduttua. Emilien hyppeli hymyillen varovaisesti Gabrielin luo, joka tarttui Emilien käsistä ja huokaisi syvään ennekuin avasi suunsa.

"Tiedäthän katsos kun...öh" ,Gabriel änkytti. Emilie katsoi hetken kysyvästi Gabrielia ja nyökkäsi.

 Gabriel irrotti otteensa Emilien käsistä ja nielaisi. Miten hän sanoisi tämän järkevästi?

 Gabriel polvistui Emilien  eteen ja kaivoi kuumeissaan takataskuaan samalla ylläpitäen hymyään. Emilien kädet läpsähtivät yhteen kun hän tajusi tilanteen. Kiinnostuneena Emilie tuijotti hermostuneesti takataskuaan kaivavaa Gabrielia. Hetken Gabriel luulikin että salaperäinen musta rasia jäi jonnekkin, mutta kun kyseinen rasia kolahti lattialle, hän valmistautui puhumaan.

"Kuten tiedät, rakas Emilie, olemme seurustelleet vuoden, ja ties kuinka monta kuukautta, ajattelin että olisi ehkä "kypsä" aika tälle. Tiedät, että minä rakastan sinua hirveästi ja en tiedä mitä tekisinkään ilman sinua. Olet kaunein, upein ja ystävällisin otus koko Honeyislandilla, ja sen ulkopuolellakin, minne olen yltänyt matkustaa" , Gabriel henkäisi. Emilie naurahti ja pyysi tätä jatkamaan selostustaan.

 Gabriel ojensi rasian paremmin esille Emilien eteen ja avasi sen hitaasti. "Joten siis"

 

 "...Emilie Ann Garden..."

 "...tuletko vaimokseni?"

 Emilien suu muodosti soikean O:n ,kun hän nappasi sormuksen pehmeältä alustaltaan. "Voi Gab, minä..."

 "...minä..." , Emilie henkäisi katsellessaan kaunista ja säihkyvää kihlasormustaan minkä oli pujottanut vasempaan keskisormeensa.

 

 Gabriel katseli jännittyneenä Emilien reaktioita ja nousi huojentuneena seisomaan, kun Emilie ei kyynelsilmin pystynyt muutakun nyökkimään ja mutisemaan onnellisena "Kyllä Gabriel, kyllä tulen." Gabriel vastaanotti Emilien hartaan rutistuksen ja  nopean suukon poskelle kun Emilie hyppeli onnellisena kylpyhuoneeseen kuivaamaan kasvojaan.

====

 "Oletko sinä Gabriel yhtään ajatellut pitäisikö lastenhuone maalata sittenkin keltaiseksi? Musta tai valkoinen voisi olla neutraali värivalinta mutta keltainen sopisi melkein molemmille sukupuolille ja olisi ehkä paljon pehmeämpi väri."

 "Tai kehdon väriä? Lastenhuone on tosin kovin pieni, sitä voisi laajentaa. Tiiliä on kai Rakennusvalikon myyntikuvastossa rakennustarpeisiin vielä jäljellä."

 "Äh miten minuun on tälläinen vauvakuume iskenyt?" Emilie voihki sohvalla samalla kun Gabriel valmisti aamiaista molemmille.

 "Tietysti tätä taloa täytyisi laajentaa jälkikasvulle kun vain vauva kasvaisi lapsen mittoihin. Nyt ei enää tarvittaisi muuta kuin se vauva jota ei ole, edes tulossa" , Emilie jatkoi surullisena, siirsi Vauvakuvaston syrjään ja jatkoi sanomalehden lukua. Gabriel mutisi suu täynnä aamiaista "Juu" Emilielle joka kauhisteli taas uusia hukkumatapauksia.

 "Vera Lievento, se kilpatanssija oli ilmeisesti pyörtynyt laiturilta veteen ja hukkunut. Petolliset helteet, vaikka iltaisin olisi kuinka kylmä, päivällä aurinko paahtaa mielen sekaisin", Emilie pyöräytti silmiään, taitteli lehden ja asteli ruokapöydän ääreen syömään.

 Pian kuitenki Emilie tunsi sisälmyksensä kiertyvän umpisolmuun, hän juoksi ripeästi vessaan ja lukitsi oven.

====

 "Noniin olet ollut siellä vaikka kuinka kauan etkä ole vieläkään kertonut mikä mättää. Emilie, oikeasti, olen huolissani sinusta" ,Gabriel maanitteli Emilietä jo ties sadatta kertaa. Hän seisoi keskittyneenä kädet puuskassa kylpyhuoneen oven edessä kuunnelleen ääniä mitä oven takaa voisi kuulua.

 "Usko pois minulla on kaikki ihan hyvin, oikein, oikein hyvin", Emilie niiskahti hiljaa.

 "Ei ole syytä huolestua, olen ihan kunnossa" ,Emilie yritti vakuuttaa Gabrielia mutta sai vastaukseksi Gabrielin kieltävän mutinan. "Minä tulen nyt sisään, haluan varmistua ja nähdä sinut"

 "Hyvä on hyvä on", Emilie huokaisi kun ovi pamahti auki hänen vieressään. Emilie sulki silmänsä, avasi ne ja katsoi hymyillen Gabrielia.

 "Gabriel..."

"...me saamme lapsen"

====

 Gabriel tarrasi puhelimeen ja paineli lehdestä löytämänsä numeron. Puhelin piippasi kolme kertaa ja vielä neljännen kunnes ystävällinen naisääni vastasi puhelimeen.

 "Hei, miten voin auttaa?"  naisääni luetteli puhelimeen hyvin harjoitellut vuorosanat. "Onko häätoimisto Mariellasta? Hyvä,olen juuri kihlautunut morsiammeni kanssa ja haluaisin tiedustella onko paikallinen kirkko koska vapaa?" Gabriel tiedusteli iloisesti puhelimeen kun langan toisessa päässä rapisi. "Pyhän Alecen kirkko näyttäisi olevan...vapaa viiden kuukauden päästä" naisääni vastasi. Emilie oli hiiviskellyt Gabrielin selän taakse kuuntelemaan puhelua kiinnostuneena.

 "Viiden?! Eihän kirkko voi olla niin kiireinen" Gabriel kauhisteli. "Valitettavasti se on ainoa kirkko satojen kilometrien säteellä, Honeyisland on varsin yksinäinen saari, tiedättehän" naisääni naurahti puhelimeen. "Minä en voi  perua jonkun toisen kirkkomenoja, teidän täytyy vain odottaa", naisääni vastasi pahoitellen. Emilie rykäisi kuuluvasti ja Gabrielin kääntyessä hitaasti vilkaisemaan Emilietä, tämä hymyili viattomasti. Emilie kuiskasi Gabrielin korvaan jotain puhelun lopettamisesta.

 "Niin aivan no palaan asiaan vielä tänään, keskustelen morsiameni kanssa asiasta", Gabriel sopersi ystävällisesti puhelimeen ja laski puhelimen telineeseensä. "Gab...minulla olisi kerrottavaa sinulle", Emilie sanoi kiusaantuneeseen sävyyn. "Mikäs siinä, kerro pois. Onko asiasi kenties pitkä, voisimme toki mennä olohuoneen puolelle...", Gabriel ehdotti kulmat koholla. "Eei tässä on aivan hyvä", Emilie kiirehti sanomaan, yski hiljaa ja tarkasteli hetken kenkiään kunnes kohotti katseensa.

 "E-en ole tajunnutkaan puhua menneisyydestäni, ja tässä tilanteessa olisi varmaankin aika hyvä kertoa. Sinun perheesi moitteeton elo oli aika toisenlaista kuin minun perheeni", Emilie loi kasvoilleen vaivaantuneen ilmeen ja katseli vetoavasti Gabrieliin joka kuunteli hiljaa, yhä seisten puhelimen vieressä.

 "Minulla oli äiti, isä ja pikkusiskoni Sofi. Sofi menehtyi autokolarissa kun hän oli viisi, juuri syntymäpäivänään", Emilie nieleskeli itkua mutta yritti urheasti pitää kasvojaan melkein peruslukemissa. "Hän...se...se oli aivan hirveä isku äidille ja isälle, puhumattakaan minusta. Sisko oli ollut minulle rakkain, rakkaampi kuin isä saatika äiti. Emme riidelleen melkein koskaan, olimme kuin unelmasisarukset. Sitten...sitten hän kuoli. Vähän aikaa Sofin kuoleman jälkeen äiti ja isä katosivat mystisesti enkä löytänyt heitä mistään, poliisitkin etsivät heitä mutta tuloksetta. Heidät todettiin siis kuolleeksi. En pysty vieläkään uskomaan sitä todeksi. Minulla oli poikaystävä, Robin, ja muutin hänen kanssaan asumaan yhteiseen asuntoon."

 "Menimme samana vuonna kihloihin ja melkein heti naimisiin. En voi uskoa sitä päivää, pidimme perinteiset kirkkohäät..." Emilien suupielet nousivat hymyyn kun Gabriel sanoi ymmärtävänsä täysin vaikka ei sellaisessa tilanteessa koskaan ollutkaan.

 Sitten Emilien suupielet kaartuivat puolestaan alaspäin ja hän otti raivokkaan ilmeen kasvoilleen kun jatkoi. "Se...se sika! Kesken häiden sisään ryntäsi Robinin ex-vaimo jolla oli hänen lapsensa, kuka tietää miksi eronnut. En voinut uskoa sitä, katselin kauhuissani kun Robinin entinen vaimo Miriam heittäytyi itkien Robinin jaalkojen juureen rukoillen armahdusta ja pyytäen että ne palaisivat yhteen. Muistan elävästi kun yritin peitellä kuvotuksen tunnettani kun katselin sitä naista melkein tuoreen mieheni jaloissa. Kauhukseni huomasin että Robin käski Miriamin ylös lempeään sävyyn, halasi naista, otti häntä käsistä kiinni, suuteli ja juoksi kuin sadussa järkyttyneiden vieraiden syyttävät katseet niskoissaan ulos kirkosta."

 "Sitten en enää muista kirkossa tapahtuneiden asioiden kulkua, taisin pyörtyä,heräsin ehkä päivä tai kaksi häiden jälkeen murtuneena kirkon takaa."

 "Kirkko oli samanlainen kun olin sinne tullutkin Robinin kanssa onnellisen tietämättömänä tulevista tapahtumista. Siitä minulle on syntynyt jonkinlainen kammo, ainakin ennakkoluulo kirkkohäistä. Ne olisivat aivan upeat mutta en halua palata samaan kirkkoon muistelemaan tapahtumia."

 Emilie huokaisi syvään ja antoi muutaman kyyneleen valua poskilleen. Hän pelkäsi Gabrielin reaktiota. Entä jos menneisyys toistaisi itseään, mitä jos Garbiel järkyttyisi ja juoksisi pois, mitä jos...Emilien ajatus katkesi kun Gabriel Emilien suureksi yllätykseksi veti tämän lähelleen ja suuteli tätä hellästi. "Minä ymmärrän täysin, ihan oikeasti! Vaikka en olekkaan ollut samassa tilanteessa, ymmärrän sinua", Gabriel sanoi lempeästi halatessaan samalla Emilietä. Emilietä tuo lause lohdutti enemmän kuin mikään muu siinä tilanteessa.

====

 "Näytänkö nyt oikeasti ihan siedettävältä?" Emilie kyseli Gabrielilta jo viidennen kerran kuullen aina myöntävän vastauksen. Emilie tiukensi kaulahuiviansa ja tarkasti vielä kerran hampaidensa värin ja lasiensa asennon korjaten jokaisella kerralla aina jotakin.

 

"Noniin", Emilie suoristautui tiirailemasta itseään peilistä ja tarkasti laukkunsa. Kännykkä, lompakko, huulirasvaa, pari laastaria ihan varmuuden vuoksi, peili, matkasateenvarjo ja taskulamppu. Kaulahuvin hän oli pistänyt kaulaansa koska oli tuntevinansa jonkinlaista kurkkukipua ennen lähtöään, sitäpaitsi kylmä merituuli illalla saisi varmasti helposti sairastuvan Emilien vilustumaan pahemman kerran. "Taksi on täällä", hän kuuli Gabrielin huudahtavan keittiöstä.

 Gabriel saatteli Emilien terassille missä Emilie jatkaisi matkaansa taksiin ystävänsä Liisan luokse. Liisa ja Emilie olisivat menossa keilahallille (jossa Liisa työskenteli) viettämään iltaa. Emilie nuuhkaisi raikasta ilmaa ja suukotti miestään pikaisesti ja hyvästeli tämän.

 Emilie työnsi kätensä taksin oven koloon ja naksahtaen taksin takapenkit paljastuivat ja reunasta istumasta löytyi hymyilevä Liisa.

 Puuduttava taksimatka tuntui kestävän useammankin tunnin vaikka oikeasti kesti vain noin vartin.Emilie räväytti taksin oven takanaan kiinni ja kuuli toisella puolella tehtävän samoin. Emilie kiersi haparoivin askelin taksin ja asteli katukiveykselle Liisaa vastaan.

 "Sinä siis olet täällä töissä. Mahtava työ tosiaan" , Emilie naurahti ja Liisa avasi suunsa innostuneeseen suuntaan ja alkoi innoissaan selittää työstään. "Voi kamala minulla on ihan kauhea pomo! Tein kolme päivää putkeen ylitöitä ja en saanu penniäkään lisäpalkkaa. Matti on kukkarossani ikuinen vieras", Liisa harmitteli. "Hei hätää minä voin tarjota", Emilie hymyili kannustavasti takaisin ja kääntyi katselemaan keilahallia.

 "Onhan se aika pieni ja tylsän näköinen ja aika kirkas sisältä mutta ihan kohtuullisen hyvä työpaikka", Liisa myönsi pahoittelevaan sävyyn Emilielle.

 "Hyr, täällä alkaa olla jo aika kylmä, menisimmekö sisälle?" Emilie mutisi kaulahuivin alta minne oli jääkylmän leukansa pujottanut kaulan lämpöön. "Noh, mikä ettei", Liisa virnisti ja hieroskeli käsivarsiaan. "Olinpa tyhmä kun en tajunnut ottaa takkiani mukaan..."

====

 "Jes! Sain taas pallon pussiin", Emilie riemuitsi jo kolmannen kerran peräkkäin. Pöydän toisella puolella Liisa naurahti kannustavasti Emilielle, joka heilutteli tyytyväisenä keppiä kadessään.

 Liisa tallusti toiseen päähän pöytää ja jäi odottamaan Emilien lyöntiä. Hän haukotteli kovaan äänen ja väänsi kasvoilleen valloittavan hymyn, kun Emilie kääntyi vilkaisemaan Liisaa kysyvästi.

"Minulla alkaisi olla jo nälkä, menisimmekö syömään?" Emilie kysyi ja asetteli biljardikepin pöydän sivuun. "Mikäettei, vatsani alkoikin jo valittaa tästä jatkuvasta seisoskelusta", Liisa pyöräytti silmiään.

 "Pöytä kahdelle, kiitos", Emilie ilmoitti vastaanottovirkailijalle ja kätteli tätä. Liisa käveli rennosti heidän ohitseen, katseli hetken ympärilleen ja nuuhkaisi ravintolan tuoksua. "Ei mikään muuttunut vuorokauden aikana, Pamela", Liisa tokaisi nostaessaan kädet lanteilleen. "Totta, ei ruuhkia, hyvin vähän porukkaa liikkeellä", Pamela totesi ja lähti johdattamaan Liisaa ja Emilietä lähimpään pöytään.

"Anne poltti taas hampurilaisen, oli lähellä syttyä koko keittiö palamaan, pomo ei onneksi huomannut, potkuthan se tyttö olisi hankkinut itselleen välittömästi", Pamela kertoi jakaessaan Emilielle ja Liisalle ruokalistat. "Suosittelen ettette tilaa hampurilaista, Anne ei ole siis mikään hyvä tekemään niitä."

 Emilie selasi ruokalistan kahdesti läpi ja päätyi lopulta porsaankyljyksiiin kun taas Liisa valitsin hummerin. Emilie ja Liisa juttelivat kaikesta maan ja taivaan väliltä ja pysähtyivät välillä nauramaan jollekkin satunnaiselle asialle.

 Lopulta tarjoilija saapui noutamaan tilaukset. "Eli porsaankyljys sekä hummeri...Aivan!" tarjoilija ilmoitti ja raapusti listaan tilaukset. "Saako olla muuta?" tarjoilija kyseli pirteästi ja piti listaa koholla. "Ah Joanna, alatkin olla jo aika hyvä", Liisa sanoi tarjoilijalle joka hymyili tekopirteästi. "Hymy huulilla joka hetki, pomo sanoo, jos olen hetkenkin suupielet alaspäin, saan varoituksen, pomo sanoo", Joanna pyöräytti silmiään ja harppoi tarmokkaasti pöydästä keittiölle.

 Emilie vilkaisi keilaajia, jotka keskittyivät kaatamaan jokaisen keilan edestään, joskus huonoinkin tuloksin. Iloinen tunnelma jatkui silti, vaikka epämieluinen vieras asteli arvostelevasti tiirailen keilaajien ohi.

 Rouva Kurjenkaula pysähtyi keilaratojen laidalle. Irvistellen hän kaivoi laukustaan joulusukan, ja jatkoi sen tekemistä. Kiivaasti vilkuillen Rouva Kurjenkaula varmisti ettei kukaan näen hänen touhujaan. Joulusukka oli tunnetusti naisen salaisin tekele.

 Liisa höpötteli innoissaan omiaan Emilielle, joka seurasi kun tarjoilija lähestyi huojuvan tarjottimen kanssa. Liisan puhe taukosi ja hän hymyili Joannalle joka parhaillaan asetteli aterioita Liisan ja Emilien eteen.

 Liisa ahmi ruokansa muutamassa minuutissa kun taas Emilie näytti porsaankyljyksistään pieninä paloina.

 Liisa ketoi innoissaan suunnitteilla olevasta ravintolaremontista, jonka aikana työntekijät menisivät läheiseen kahvilaan tai karaokebaariin töihin. Emilie kuunteli Liisaa tarkkaavasiena kunnes häneen iski sama tunne kuin aamulla. Hänestä tuintui kuin hänen vatsansa olisi heittänyt kuperkeikan. Emilie nousi varovasti pöydästä, ilmoitti Liisalle menevänsä vessaan ja melkein juoksi vessoille.

 Emilien viipyessä jo useamman vartin Liisa asteli vessoille hieman huolestuneena. Emiliellä ei varmasti olisi kaikki kunnossa. "Oletko kunnossa, kaikki hyvin? Olen viettänyt niin kauan täällä että ajattelin tulla tarkistamaan ettet ole pyörtynyt tai mitään sellaista", Liisa sanoi vessakopin oven edessä, missä Emilie oli. Kopista kuului hiljainen mutina. Pian Emilie laahusti ulos kopista väsyneen näköisensä. "Minulla on hiukan huono olo, ja alkaa olla aika myöhä, minun olisi kai aika lähteä kotiin", hän käveli lavuaarille ja pesi kasvonsa.

 

 Emilien ja Lissan kävellessä vessoilta avokeittiön edestä kohti ulko-ovea, keittiölstä päin kuului kimakka karjaisu. "Liisa, heti tänne! Saat siivota keittiön, et ollut eilen töissä", Liisan pomo huudahti. "Minähän kerroin että menen lääkäriin", Liisa yritti puolustella mutta sanoi sitten Emilielle: "Anteeksi, voin saatella sinut ulko-ovelle mutta sitten minun pitää ilmeisesti mennä vielä töihin. Mutta oli mukavaa nähdään taas joskus

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juuniin loppu kaput se nyt tuli jo varmasti kaikille selväksi.

 

Kiiitos kaikille lukijoille ja tukijoille + satunnaisille hiillostajille. Ja jos nyt jotankin enää yhtään kiinnostaa niin minua ei enää nähdä netissä kirjoittamassa  legacyja tai mitään muutakaan haastetta. Tää ei oo mun juttu, huomasin sen jo silloin kun lopetin Hillit.

 

Niin ja siis kirjoitan tuon osa 2 vielä joskus hamassa tulevaisuudessa valmiiksi ja julkaisen, en jaksa heittää hukkaan vaivalla ehtyä osaa vaikka se häikäiseekin kaikki ihanalla tönkköydellään. Jatkan kuitenkin tarinoidenne lukemista

 

Joten kiitos ja anteeksi

 

Ps. Elin omaa elämääni tämän vuoden jolloin olen ollut hiljaa, elämässäni on tapahtunut niin paljon kaikkea vaikeaa että legacyn jatkaminen ei ole tullut ajankohtaiseksi

Osa number uno. Suuren kirjoitusinspiksen ja peli-innon ansiosta en höpöttele mitään sen suurempaa että tässä osa :D Jatkakee~

====

 Lokit kirkuivat meren rannalla vaativasti ja liihottivat yläilmoissa etsien mahdollista ruokaa. Palmut huojuivat puolelta toiselle lämpimässä rantatuulessa. Aurinko lämmitti täydellä tehollaan Honeyislandia.

 Emilie katseli rauhallisena merta. Siinä oli jotain tuttua, mutta silti hyvin vierasta.

 Hän piirteli huomaamattaan varpaallaan hiekkaan erilaisia kuvioita. Emiliellä ei ollut aavistustakaan minne hän oli päätynyt. Hiekkaan piirtyi pieni sydän. Emilie huojui tuulessa, häntä väsytti edelleen. Nainen oli herännyt tältä rannalta, tähän paikkaan ja jäänyt istumaan tälle tuolille, eikä saanut päähänsä mitään järkevää ajatusta.

 Vaahtopäät liikkuivat kovaa vauhtia kohti rantaa lämpimälle rantahiekalle. Juuri rannan tuntumassa ne kuitenkin hidastuivat niin että ne lopulta vain käväisivät rannalla ja vetäytyivät samantien takaisin. Suolainen meren haju ja lokkien kirkuminen saivat Emilielle aikaan päänsäryn, joka kesti onneksi vain hetken. Emilie huokaisi. "Tähän olisi totuttava"

 ====

 Emilie taputteli pehmeää hiekkakinosta. Hän ei keksinyt tyhjillä ajatuksillaan muutakuin sen, että tuosta hiekasta saisi vaikka mitä, kuten hiekkalinnan. Ilman päämäärää Emilie alkoi muotoilemaan hiekkaa.

 

 Lopputuloksena Emilie väsähti (tai hänen luovuutensa loppui) eikä osannut muotoilla hiekkaa enempää. Hiekasta muodostui pari tornin tapaista muodostelmaa.

 

 Emilie ei kuitenkaan ollut tyytyväinen lopputulokseen ja alkoi hyppimään kasan päällä ja yritti näin saada rikottua kasasta muodostuneita torneja.

====

 Emilie näki silmäkulmastaan tien ja alkoi kulkea sitä pitkin jonnekkin minne hän ei tiennyt. Hän huomasi etäämmällä koiran tervehtimässä uutta asukasta. "Varsinainen tervetulotoivotus" Emilie virnisti ja jatkoi matkaa. Hän kuuli jatkuvasti kulkiessaan loputtomalta tuntuvaa tietä oikealla puolellaan meren pauhun. Honeyisland oli nimensä mukaisesti saari.

 ====

 Saapuessaan kaupunkialueelle Emilie oli kulkenut monien talojen ohi ja yhdessä niistä tarjottiin hänelle asuinpaikkaa. Emilie väitti vastaan ja kerto että hänellä on omakin tontti mihin rakentaa oma talo, tai niin hän ajatteli. Talon emäntä oli hymyillyt ja tarjonnut takkia, tuuli oli yltynyt epätavallisen kylmäksi. Astellessaan erään kaupan pihaan hän ohitti muuan vanhan rouvan. "Öh..." Emilie oli yrittänyt tehdä tuttavuutta naisen kanssa. "TUHMA TYTTÖ, NOIN EI SAA AIKUINEN NAINEN TEHDÄ" nainen oli vastannut kiljuen. Ainiin, talon emäntä olikin puhunut jostain Rouva Kurjenkaulasta... nimi sopi hyvin naiseen, kuulemma hyvin tuttu kasvo. Monet näyttivät välttelevän häntä.

 Nähdessään pienen kyltin, jossa luki "Tavarataivas" heiluvan ulko-oven edessä, Emilie ajatteli tämän olevan jonkinlainen vaatekauppakin, vaatteita hänen kyllä olisi saatava, ja pian.

Hän nappasikin pienen mytyn satunnaisia vaatteita ja hiippaili pukukopeille.

 

 "Ehkei kuitenkaan tämä..."

 Emilie oli jo siirtämässä pukukopin verhoja sivuun kun hänen taakseen ilmestyi mies joka kuiskasi, ilmeisesti ajatuksissaan "Oletpa kaunis". Emilie kierähti vikkelästi ympäri ja jäi tuijottamaan hymyilevää miestä silmät hämmästyksestä suurena. "A-ai minä vai?"

 Hetkessä he olivat jo kättelemässä ja esittelemässä toisiaan, Emilie tosin oli saanut jo takkinsa takaisin päälle. "Gabriel Suvela" "Emilie...Garden" Emilie henkäisi ja jäi hymyilemään Gabrielille. "Kaunis nimi" Gabriel tokaisi. "Hah, vanha vanha vitsi"

 

 Gabriel ja Emilie jäivät höpöttelemään toisilleen jos minkälaisista asioista. Molempien yhteiseksi puheenaiheeksi paljastui lopulta ruuanlaitto. "Ensinhän riisi keitetään runsaassa vedessä. Veden annetaan ensin kiehua ja sitten lisätä riisit..." "Suolalla maustettuun veteen." Molemmat puhua pulputtivat mitä jaksoivat ruuanlaitosta kunnes Emilie tunsi kuinka joku katseli häntä.

 Emilie hiljeni ja pidätti hengitystään. "Ei se kukaan paha henkilö voi olla..." hän ajatteli herkeämättä Gabrielin nauraessa hänen edessään omalle vitsilleen riisistä. Gabrielin viereen asteli kuitenkin varsin huolettoman näköinen nainen. Hän seurasi tarkkaavaisena Emilien ja Gabrielin keskustelua. "Minä pidän riisistä" hän sanoi hiljaa.

 Gabrielin puhe lakkasi ja hän kääntyi hitaasti ympäri." Liisa! Hauska nähdä sinuakin". "Emilie, tässä on Liisa, hän on läheisellä keilahallilla töissä ja serkkuni" Emilien vatsassa pyörähti. Onneksi tämä nainen olikin vain jokin Gabrielin...serkku. Hetkinen, mitä Emilie äsken oikein ajatteli.

 Jutustellessaan Liisan kanssa Emilie huomasi että he tulivat hyvin juttuun. Liisa valitteli kuinka keilahallilla oli tyhmän näköiset työpaidat ja meikit ja hiukset piti aina olla kuin olisi asunut metsäss viimeiset viisi vuotta. Emilie kertoi, että hänestä keilaaminen kuulosti mukavalta ja voisi joskus mennä Liisan kanssa keilaamaan. Tosin Liisa tarjoaisi kahvit Emilielle ja hänelle kahvilassa.

 "Minusta se kuulostaisi oikein hyvältä! Soittele heti kun sinulle sopii, olen aina tavoiteltavissa!" Liisa kaivoi paperinpalan povitaskustaan ja kävi hakemassa kassalta kynän jolla raapusti hutaisten puhelinnumeronsa ja ojensi sen sitten Emilielle. "Kiitos...Mutta minulla ei ole puhelinta" "Yleispuhelimet täällä maksavat vain muutaman simeolonin ja parillakympillä saat ikioman puhelimen. Ei hätää, olen kärsivällinen" Liisa virnisti iloisesti ja hyvästeli Emilien.

====

 Tavataivaan aulaan oli kokoontunut mukava määrä Stadilaisia. Emilie oli löytänyt jostain kartan missä kerrottiin missä on ja minne kannattaisi mennä. Jotkut jutustelivat keskenään iloisesti ja joku ratkaisi juuri Rubikin kuutiota ja sai viimeisen palasen loksahtamaan paikoilleen. Aulassa puheensorinan keskellä kuului iloinen tuuletus ja hurraahuuto, aula hiljentyi, ja jatkoi taas sorinaansa.

Vilkuiltuaan hetken pitkin aulaa Emilen katse vangitsi Gabrielin. Tämä asteli hänen luokseen rauhallisesti hymyillen. Gabriel tutki Emilietä päästä varpaisiin vihreiden lasiensa takaa ja mies suli hymyyn.

 

 Emilie ei keksinyt muuta puheenaihetta kuin kysyä Gabrielilta mistä hän piti. Heti kuultuaan sanat pitää ja löyhkä Emilien hymy hyytyi ja hän astui askeleen taaksepäin. "En ihan tuota vastausta odottanut" Emilie mietti ja puri huultaan.

====

 Sisältä kaikuva puheensorina peittyi raivokkaan salaman jyrähdykseen. Välittömästi jyrähdyksen ja iskun jälkeen sade alkoi rummuttaa kovaa betonia. Ulkona ennen aurinkoa ottavat paikalliset riensivät kotiinsa.

 Jotkut riensivät taas ikkunoiden eteen tutkimaan kärähtänyttä kohtaa takapihalla.

 Monet suuntasivat välittömästi kotiin, niiden joukossa oli myös Liisa. Paikalliset hätkähtivät ja nopensivat askeliaan mystisen vihreän valon tulviessa Tavarataivaan ikkunoista sisälle.

 Monien ilmeet ja fiilikset ukkosesta heittelivät laidasta laitaan.

 Vihreästä sumupilvestä ilmestyi noita. Vihreät pallot sinkoilivat harmaahiuksisen ja vihreäihoisen miehen ympärillä hurjaa vauhtia. Mies hymyili salaperäisesti ja heilautti mustaa taikasauvaansa ilmassa ja noidan mieheen ilmestyi vihreästä sumupilvestä musta kissa jonka mies otti heti syliin hellittäväksi.

 Emilie huomasi noidan ikkunasta ja kiirehti ripeästi vaatetangoille, otti haluamansa asun, ja suuntasi suoraan kassalle. Annettuaan vaatekasan nuorelle neidille hänen katseensa kiinnittyi hajuvesipulloihin. Tarkailtuaan pullojen hintaa ja tutkittuaan lompakkoaan hän osti pienen pullon. "Tämä vielä." "Se tekisi sitten 300§" tyttö sanoi laiskasti ja nappasi Emilien kädestä rahat.

Kotimatkalla Emilie törmäsi (kirjaimellisesti) vaaleahiuksiseen mieheen joka esittäytyi ystävällisesti Hectoriksi."Missä asut?" Hector kyseli lempeästi. "Ihan tuossa takanasi olevalla tontilla" Emilie hymyili ja kurkkasi Hectorin olan yli viereiselle tontille."Entä sinä?" "Olen Veronalasta". Hector oli todella mukava ja komea mutta Emilien tuntiessa syvää inhoa sydämessään Hectoria kohtaan heistä muodostui vain ystävät.

====

 Emilie taputteli makkaraa leivälle samalla kun hakkasi jalallaan lattialla törröttävää naulaa. Hän kaivoi jostain lautasen ja asetteli leivät siististi keoksi. Postimyynnistä nimeltä Ostovalikko oli tilattu halpaan hintaan nämä kaikki huonekalut, putkistot oli saatu halvalla Stadin putkiliikkeen ansiosta ja sähköt "Stadin energia"- nimisestä yhtiöstä. Tapetteja ei ollut, mistä Emilie ei järin pitänyt mutta ymmärsi heikon rahatilanteensa.

 Emilie asetteli kahdelle erilliselle lautaselle, laski ne pienelle ruokapöydälle ja kuuli oven kolahtavan. "Tuoksuu leiviltä, oletkos innostunut kokkaamaan?" Hector kysyi kepeästi laskeutuessaan samalla pöydän ääreen. "Tuli nälkä ja ajattelin kokata leipiä meille molemmille, ota toki lisää, näitä riittää vielä" Emilie nyökkäsi täynnä olevaa leipälautasta kohti. Hector oli jäänyt heille hänen jäädessä "vahingossa" tontin edustalle ja Emilie oli ystävällisesti päästänyt Hectorin heille.

 "Itseasiassa minulla olisi ihan oikeaa asiaakin" Emilie keskeytti ja puraisi palan leivästään. "Kerro, minä kuuntelen"

 

 "Tuntisitko erään Gabrielin? Muistaakseni hän kertoi olevansa myös Veronalasta" "Jaa Gabrielin, Suvelan, eikö vain? Kyllä minä tunnen, hän on hyvä ystäväni. Kuinka niin?"  Emilie oli tukehtua leipäänsä ja yritti sanoa jotain vastaukseksi Hectorille mutta suli lopulta hymyyn.

====

 Emilie nojasi kylmään puuaitaan ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän katsoi levollisena hiljaista merta ja unelmoi jotain. Hänen jalkansa melkein pettivät mutta sai itsensä takaisin ylös.

 Sitten hän sai ihanan idean ja kävi ripeästi sisällä.

Hän suuntasi rannalle samalla kun kuu valaisi täydeltä kirkkaudeltaan rantaa. Korkokenkien korot painuivat pehmeään hiekkaan ja Emilie potkaisi ne jalastaan.

 Hän istui rannalle ja riisui vaatteensa ja jätti se mytyksi hiukan kauemmas rantaviivasta.

 Sitten hän pulahti lämpimään ja kirkkaaseen veteen. Aalto paiskasi Emilien ympäri ja lähemmäs rantaa mutta Emilie ui vikkelästi takaisin rantatontin takarajoille. Siellä hänen edessään lainehti suunnaton meri, niin kaunis ja rauhallinen.

====

 Aamulla heti herättyään Emilie lähti taas rantaan yöpukusillaan. Meri oli rauhallinen, niinkuin aina aamuisin. Satunnaisia aaltoja paiskautui Emilien kasvoille ja rantaan mutta niitäkin oli vain muutama. Yhtäkkiä hän kuuli jotain takaansa, hiekan rahinaa, kuin joku kävelisi hänen takanaan.

 "Hei Emilie"

 Emilie pomppasi välittömästi pystyyn ja katseli tulijaa kulmat koholla. "GABRIEL" "Aivan"

 Gabriel alkoi kasamaan hiekkaa tuomaansa ämpäriin ja kaatoi hiekan pieneksi kasaksi. Emilie lähestyi varovasti mieteissään olevaa miestä edelleen kulmat koholla ja kiristeli hampaitaan.

"Tulihan siitä ihan hyvä alku" Gabriel tokaisi kireästi ja suuntasi katseensa Emilieen joka tuijotti hiekkamyttyä. "Gabriel, olisi pieni kysymys, MITÄ TEET MINUN TONTILLANI!? Olisit voinut edes ilmoittaa!"  "Ei minulla ole sinun numeroasi..."

 "Siis asia olisi niin että..." Gabriel taputteli käsiään hermostuneena ja pakoili Emilien katsetta "Että?" Emilie kysyi kärsimättömänä ja ripaus vihaa äänessään. "Että ystäväni Hector, tunnet kai hänet?".  Emilie nyökkäsi. "Niin hän kertoi että olit kysellyt minusta ja ajattelin tulla kysymään sinulta asiasta" "Noh, niin" Emilie mutisi vaivautuneena ja laski katseensa. Hän hätkähti kun Gabriel kosketti naisen leukaa ja nosti sen pystyyn niin että hän pystyi katsomaan naista suoraan silmiin. "Ei muuta" he hymyilivät toisilleen.

 "No tuotanoin...Luulen että hartiasi ovat jumissa joten..." Emilie nielaisi ja yllättyi kun Gabriel kääntyi selkä Emilietä kohti ja vastasi "Niin? Kyllähän ne jumissa ovat" Emilie hymyili iloisesti ja alkoi vääntämään Gabrielin niskoja lempeästi.

 "Sepäs auttoi, niskani ei mene varmaan jumiin vielä pitkään aikaan!" Gabriel kääntyi, venytteli, katsoi Emilietä silmiin ja veti tämä lähelleen että heidän nenänsä melkein koskettivat toisiaan.

Sitten se tapahtui.

 Heidän huulensa koskettivat toisiaan eikä kumpikaan pyristellyt vastaan. Hetki olisi voinut jatkua ikuisesti mutta lopulta Gabriel irrotti otteensa Emilien harmiksi. Kumpikin katsoi toisiaan lumoutuneena.

Emilie tarrasi Gabrielin käsistä ja alkoi heilutella niitä kuun ja tähtien todistaessa tätä sadunomaista hetkeä. Emilie vielä tänne saapuessaan oli miettinyt, että hän ei varmastikkaan löydä elämäänsä mitään ihmeellistä mutta tässä hän seisoi unelmiensa miehen edessä joka hymyili lempeästi naiselle.

 "Emilie...minä rakastan sinua" "Mmm-m" Emilie mutisi hymynsä lomasta. "Rakastatko sinä minua?" Gabriel kysyi epäluuloisena.

 "Tietysti höpsö!"

====

Jeeeij, osa saatu päätökseen. Huomasitte varmaan että verbiä "hymyillä" käytettiin tässä osassa aika runsaasti.Osan kirjoitinkin osissa joista kaikki oli enemmän tai vähemmän inspiksen mukana :D Kirjoitusvirheitä saattoi siis löytyä, korjailen ne myöhemmin.

Seuraavaa osaa voi odotella parin viikon sisällä. Ensinmäisiä kuvia on otettu jo muutama ja nyt sitten menenkin kuvailemaan lisää. Kiitos kun luit!

Pyytäisin hartaasti että kaikki jotka tätä lukevat (myös piilolukijat ;) ) ilmoittaisivat olemassaolostaan nyt tähän kommentteihin ihan vain kirjoittamalla "luin" :)

 Cindyrella

Noniin, sainpas tämänkin uunista ulos. En jaksa alkaa höpötellä turhanpäiväisiä joten pistän prologin pyörimään. Jatkakee^^ (kuvamokieni takia osa kuvista saattaa olla tavallista pienenpiä mutta ei pahasti.)

 

====

Hiljaisen hautausmaan pienet ulkolamput sohahtivat päälle juuri kun aurinko oli kadonnut taivaanrannan taa ja jättänyt jälkeensä pimeyden. Koko hautausmaa selkeni huomattavasti.

Suuren tiilirakennuksen takakulmassa näkyi pieni hahmo. Hahmo ei liikahtanutkaan, se taisi nukkua...tai olla jopa...kuollut. Hahmo liikautti kättään, se taisi olla elossa, tai pikemminkin hän. Hahmo osoittautui naiseksi, juhlapukuiseksi naiseksi jolla oli hiuksiin kiinnitetty pitkä ja kaunis huntu.

"Aih, pääni. " Emilie kuiskasi vaivalloisesti ja yritti siirtää hitaasti jalkaansa pois pensaasta. Pensaan pikkuiset piikit hidastivat naisen operaatiota entisestään ja hän irvisti kivusta. Emilie potkaisi rivakasti jalan irti pensaasta ja huokaisi raskaasti

Emilie haparoi käsillään pehmeästä maasta tukevaa kohtaa ja nosti itsensä istumaan. Pitkä huntu taittui naisen vartalon alle ja osa hunnusta repeytyi jäädessään kiinni piilottevista juurakoista. Niitä kun ei ensin heti huomannut.

Hän kompuroi itsensä kävelytieksi tarkoitetulle sorapolulle ja laahusti vieressä olevan ikkunan viereen. Näky sai Emilien säpsähtämään.

Hän juoksi mitä korkokengillään pääsi varmistamaan asian. Toinen kengistä tippui matkalla joten Emilie potkaisi toisenkin jalastaan. Hän viiletti rakennuksen vierellä kulkevalla mutkikkaalla sorapolulla sateen rummuttaessa hänen kasvojaan ja paljaat jalkapohjat huusivat hoosiannaa kovan soran painautuessa niihin. Hunnusta repesi taas yksi palanen joka jäi polulle ilmestyneen juureen kiinni.

Emilie pysähtyi kuin seinään nähdessään harvinaisen tutun hautakiven edessään. Tosin se muistutti pikemminkin muistohautakiveä kuin tavallista. Tarkemmin sitä tutkittuaan Emilie ei löytänyt siinä mitään häneen kuuluvaa ja jatkoi, tosin rauhallisesti, matkaa.

Emilie näki vasemmassa silmäkulmassaan houkuttelevan ulko-oven rakennukseen mutta jokin veti häntä ensin rakennuksen toiselle puolelle. Hän asteli rauhallisin askelin eteenpäin, pysähtyi, hieroi välillä jalkapohjiaan ja jatkoi matkaa. Hän kulki niinsanotun katoksen vierestä, missä näytti olevan runsaasti paikallisia ihmettelemässä varmaan katoksen erikoista kattoa, muutama käänsi katseensa Emilieen mutta jatkoi samantien puuhiaan. Emilie huomasi myös tunnetun ja vähemmän tunnetun Mr Silmänkääntäjän joka seisoi tarkkaavaisesti etäällä muista vilkuillen samalla muiden takataskuja. "Toivottavasti kukaan ei tajua mennä tekemään lähempää tuttavuutta tuon kanssa" Emilie ajatteli ja loi tekopirteän hymyn naamalleen.

Rakennusta ympäröivällä hautausmaalla oli todellaki hautoja aivan miten sattuu. Jotkut haudat olivat vaatimattomasti toisten hautojen kanssa yhdessä rykelmässä ja toiset taas olivat kauniiden kasvien ympäröiminä yksittäisesti.

Emilie huomasi eräänlaisen penkin ja istahti siihen venyttelemään kipeitä jäseniään. Hän antoi sateen ropista kasvoilleen kuin virkistävänä suihkuna. Emilien kaunis juhlapuku, ilmeisesti hääpuku säilyi kuitenkin täysin kuivana, suorana ja puhtaana. Emilien mieleen pulpahtikin se ajatus, miksi ihmeessä hän löysi itsensä juhlapuvussa ja hunnussa hautausmaalta keskellä Honeyislandia! Ei se todellakaan voinut itsestän tapahtu... Emilien ajatus katkesi kun hän katkeensa laskiessaan taas eteensä hän näki jotain aivan erityisen tuttua.

Hän oli näkevinään nimensä eräässä hautakivessä, jonka eteen oli aseteltu sirosti kukkapuska. Emilie nousi hitaasti penkiltä ja alkoi astella hautaa päin hämmästyneenä.

Hän heittäytyi hautakiven eteen ja purskahti itkuun.

Sofi Garden

Syntyi 2.6.1999 kuoli 2.6.2006

Äiti                         Isä                     Sisko

Jane Garden      Tony Garden    Emilie Garden

 

Siinä oli lueteltu hänen perheensä, Emilien äiti Jane, isä Tony, ja rakas pikkusisko Sofi sekä hän itse. Emilie muisti nyt kaiken peilinkirkkaasti. Sofi oli täyttänyt juuri seitsemän ja hän oli ollut näkevinään hammaskeijun, rynnännyt ajotielle...se kiljaisu, jarrujen äänet... ja hiljaisuus. Kuskin epätoivoiset yritykset saada pikkutyttöä henkiin, lääkärin pahoittelevat sanat "Mitään ei ole enää tehtävissä". Se oli Emilielle liikaa ja hän murtui täysin. Välinpitämättömät paikalliset eivät tulleet katsomaan mikä hätänä. Nikotellen Emilie muisti taas jotain.

Emilie puristi silmänsä tiukasti yhteen ja pyyhki ne pukunsa lahkeeseen. Hän ei halunnut herättää turhaa huomiota, vaikka eivät paikalliset sitä juuri osoittanetkaan. Hän muisti. Hän muisti jotain tähän hääpukuun ja huntuun kuuluvaa. Niin juuri. Häät! Emilie näki sielunsa silmin alttarin, odottavan sulhasen ja hitaasti alttaria lähestyvän naisen, hänet itsensä. Sitten hänen ajatuksensa alkoi rakoilla, vihkivalat, sulhasen kanssa vaihdetut katseet, sormukset,  ne onnelliset hetket. Sitten, kirkon ovista ryntäävä sulhasen ex-tyttöystävä, sulhanen pettää morsiamen ja sitten...pimeys.

Emilie pakeni muistojaan takaisin rakennuksen ulko-oville. Paljaat jalat läpsähtelivät marmorilattialle ja vanha maalattu puuportaikko natisi Emilien alla.

Emilie käveli suureen ns. aulaan jossa oli jos jonkinlaisia patsaita. Kynttiläkruunujen kynttilät lepattivat hiljaisessa aulassa. Emilie huokaisi terävästi ja valmistautui varmistamaan epäilynsä. Itse aula näytti hänen mielestään kamalan tutulta.

Emilie astui ensimmäiset askeleensa silmät kiinni mutta hänen piti avata ne koska meinasi törmätä suoraan puiseen penkkiin. Avatessaan silmät, hän oli oikeassa.

Joku paikallinen soitti flyygelillä herkkää pääsiäissävelmää. Emilie tiesi nyt...

...hän oli juuri siinä kirkossa missä hänet melkein vihittiin.

Emilie huomasi soljella suljetun kirjapinon ja alkoi tutkia sitä. Solki ei meinannut ensin  avautua ollenkaan mutta lopulta Emilie sai sen väännettyä auki. Hän avasi kirjan sattumanvaraisesta kohdasta ja alkoi lukea äänettömästi.

"Kun morsian ja sulhanen..." Emilie pamautti kirjan välittömästi hiukan turhankin kovaa kiinni ja sulki soljen kirjojen ympärille. Samassa yksi kynttilä kyntteliköstä sammui juuri hänen vierellään ja pianisti ojensi kuin käskystä tulitikkurasian "Ole hyvä" hän virnisti ja kääntyi takaisin flyygelin puoleen. Emilie sytytti hämmästyksissään yhden tulitikuista ja sytytti kynttilän taas palamaan. "Jätä siihen pöydälle" pianisti hiukkasi soitonsa lomasta kun Emilie alkoi miettimään miten palauttauttaisi rasian. "K-Kiitos" Emilie sopersi.

Sitten hän silmäkulmastaan näki tyynyn ja yhden kiiltävän sormuksen. Emilie koetti päälakeaan. Siinä olisi pitänyt olla tiara, hän tiesi sen. Se harvahampainen akka oli varmasti vienyt sen! Emilie etsi katseellaan toista sormusta, jos se vaikka olisi tippunut tyynyltä lattialle.

Sitten Emily ymmärsi, hän tunnusteli sormiaan. Siinä ei ollut sormusta mutta viedessään kätensä kyljelleen hän tunsi jotain. Pieni tasku, ja siellä oli jotain. Emilie katsahti kättään. Jopas jotakin! Tasku oli niin hyvin piilotettu hääpukuun etä sitä ei nopealla vilkaisulla todellakaan huomannut. Hä kaivoi taskustaan sormuksen, tutki sitä hetken ja asetti sen tyynylle. Siihen se kuului.

Hän tassutteli pienet portaat alas ja istahti eturiviin istumaan. Hän alkoi katsella pianistin soittoa.

Tai pikemminkin häntä joka tanssi soiton tahtiin.

Emilietä alkoi kovasti väsyttää ja ennenkuin hän huomasikaan, hän jo makoili kovalla puupenkillä.

Lopulta pimeys saavutti kirkon kokonaan ja kaikki valot paitsi katulamput sammuivat kuin taikaiskusta. Pianistin soitto hiljeni ja paikalliset lähtivät kotiin. Honeyislandille laskeutui täysi hiljaisuus.

====

Siinä se oli. Kiitos hiilareista ja nyt toivon kommenttejaaa<3 (Anteeksi kirjoitusvirheistä, huomioikaa kellonaika...)

Cindyrella