Osa number uno. Suuren kirjoitusinspiksen ja peli-innon ansiosta en höpöttele mitään sen suurempaa että tässä osa :D Jatkakee~

====

 Lokit kirkuivat meren rannalla vaativasti ja liihottivat yläilmoissa etsien mahdollista ruokaa. Palmut huojuivat puolelta toiselle lämpimässä rantatuulessa. Aurinko lämmitti täydellä tehollaan Honeyislandia.

 Emilie katseli rauhallisena merta. Siinä oli jotain tuttua, mutta silti hyvin vierasta.

 Hän piirteli huomaamattaan varpaallaan hiekkaan erilaisia kuvioita. Emiliellä ei ollut aavistustakaan minne hän oli päätynyt. Hiekkaan piirtyi pieni sydän. Emilie huojui tuulessa, häntä väsytti edelleen. Nainen oli herännyt tältä rannalta, tähän paikkaan ja jäänyt istumaan tälle tuolille, eikä saanut päähänsä mitään järkevää ajatusta.

 Vaahtopäät liikkuivat kovaa vauhtia kohti rantaa lämpimälle rantahiekalle. Juuri rannan tuntumassa ne kuitenkin hidastuivat niin että ne lopulta vain käväisivät rannalla ja vetäytyivät samantien takaisin. Suolainen meren haju ja lokkien kirkuminen saivat Emilielle aikaan päänsäryn, joka kesti onneksi vain hetken. Emilie huokaisi. "Tähän olisi totuttava"

 ====

 Emilie taputteli pehmeää hiekkakinosta. Hän ei keksinyt tyhjillä ajatuksillaan muutakuin sen, että tuosta hiekasta saisi vaikka mitä, kuten hiekkalinnan. Ilman päämäärää Emilie alkoi muotoilemaan hiekkaa.

 

 Lopputuloksena Emilie väsähti (tai hänen luovuutensa loppui) eikä osannut muotoilla hiekkaa enempää. Hiekasta muodostui pari tornin tapaista muodostelmaa.

 

 Emilie ei kuitenkaan ollut tyytyväinen lopputulokseen ja alkoi hyppimään kasan päällä ja yritti näin saada rikottua kasasta muodostuneita torneja.

====

 Emilie näki silmäkulmastaan tien ja alkoi kulkea sitä pitkin jonnekkin minne hän ei tiennyt. Hän huomasi etäämmällä koiran tervehtimässä uutta asukasta. "Varsinainen tervetulotoivotus" Emilie virnisti ja jatkoi matkaa. Hän kuuli jatkuvasti kulkiessaan loputtomalta tuntuvaa tietä oikealla puolellaan meren pauhun. Honeyisland oli nimensä mukaisesti saari.

 ====

 Saapuessaan kaupunkialueelle Emilie oli kulkenut monien talojen ohi ja yhdessä niistä tarjottiin hänelle asuinpaikkaa. Emilie väitti vastaan ja kerto että hänellä on omakin tontti mihin rakentaa oma talo, tai niin hän ajatteli. Talon emäntä oli hymyillyt ja tarjonnut takkia, tuuli oli yltynyt epätavallisen kylmäksi. Astellessaan erään kaupan pihaan hän ohitti muuan vanhan rouvan. "Öh..." Emilie oli yrittänyt tehdä tuttavuutta naisen kanssa. "TUHMA TYTTÖ, NOIN EI SAA AIKUINEN NAINEN TEHDÄ" nainen oli vastannut kiljuen. Ainiin, talon emäntä olikin puhunut jostain Rouva Kurjenkaulasta... nimi sopi hyvin naiseen, kuulemma hyvin tuttu kasvo. Monet näyttivät välttelevän häntä.

 Nähdessään pienen kyltin, jossa luki "Tavarataivas" heiluvan ulko-oven edessä, Emilie ajatteli tämän olevan jonkinlainen vaatekauppakin, vaatteita hänen kyllä olisi saatava, ja pian.

Hän nappasikin pienen mytyn satunnaisia vaatteita ja hiippaili pukukopeille.

 

 "Ehkei kuitenkaan tämä..."

 Emilie oli jo siirtämässä pukukopin verhoja sivuun kun hänen taakseen ilmestyi mies joka kuiskasi, ilmeisesti ajatuksissaan "Oletpa kaunis". Emilie kierähti vikkelästi ympäri ja jäi tuijottamaan hymyilevää miestä silmät hämmästyksestä suurena. "A-ai minä vai?"

 Hetkessä he olivat jo kättelemässä ja esittelemässä toisiaan, Emilie tosin oli saanut jo takkinsa takaisin päälle. "Gabriel Suvela" "Emilie...Garden" Emilie henkäisi ja jäi hymyilemään Gabrielille. "Kaunis nimi" Gabriel tokaisi. "Hah, vanha vanha vitsi"

 

 Gabriel ja Emilie jäivät höpöttelemään toisilleen jos minkälaisista asioista. Molempien yhteiseksi puheenaiheeksi paljastui lopulta ruuanlaitto. "Ensinhän riisi keitetään runsaassa vedessä. Veden annetaan ensin kiehua ja sitten lisätä riisit..." "Suolalla maustettuun veteen." Molemmat puhua pulputtivat mitä jaksoivat ruuanlaitosta kunnes Emilie tunsi kuinka joku katseli häntä.

 Emilie hiljeni ja pidätti hengitystään. "Ei se kukaan paha henkilö voi olla..." hän ajatteli herkeämättä Gabrielin nauraessa hänen edessään omalle vitsilleen riisistä. Gabrielin viereen asteli kuitenkin varsin huolettoman näköinen nainen. Hän seurasi tarkkaavaisena Emilien ja Gabrielin keskustelua. "Minä pidän riisistä" hän sanoi hiljaa.

 Gabrielin puhe lakkasi ja hän kääntyi hitaasti ympäri." Liisa! Hauska nähdä sinuakin". "Emilie, tässä on Liisa, hän on läheisellä keilahallilla töissä ja serkkuni" Emilien vatsassa pyörähti. Onneksi tämä nainen olikin vain jokin Gabrielin...serkku. Hetkinen, mitä Emilie äsken oikein ajatteli.

 Jutustellessaan Liisan kanssa Emilie huomasi että he tulivat hyvin juttuun. Liisa valitteli kuinka keilahallilla oli tyhmän näköiset työpaidat ja meikit ja hiukset piti aina olla kuin olisi asunut metsäss viimeiset viisi vuotta. Emilie kertoi, että hänestä keilaaminen kuulosti mukavalta ja voisi joskus mennä Liisan kanssa keilaamaan. Tosin Liisa tarjoaisi kahvit Emilielle ja hänelle kahvilassa.

 "Minusta se kuulostaisi oikein hyvältä! Soittele heti kun sinulle sopii, olen aina tavoiteltavissa!" Liisa kaivoi paperinpalan povitaskustaan ja kävi hakemassa kassalta kynän jolla raapusti hutaisten puhelinnumeronsa ja ojensi sen sitten Emilielle. "Kiitos...Mutta minulla ei ole puhelinta" "Yleispuhelimet täällä maksavat vain muutaman simeolonin ja parillakympillä saat ikioman puhelimen. Ei hätää, olen kärsivällinen" Liisa virnisti iloisesti ja hyvästeli Emilien.

====

 Tavataivaan aulaan oli kokoontunut mukava määrä Stadilaisia. Emilie oli löytänyt jostain kartan missä kerrottiin missä on ja minne kannattaisi mennä. Jotkut jutustelivat keskenään iloisesti ja joku ratkaisi juuri Rubikin kuutiota ja sai viimeisen palasen loksahtamaan paikoilleen. Aulassa puheensorinan keskellä kuului iloinen tuuletus ja hurraahuuto, aula hiljentyi, ja jatkoi taas sorinaansa.

Vilkuiltuaan hetken pitkin aulaa Emilen katse vangitsi Gabrielin. Tämä asteli hänen luokseen rauhallisesti hymyillen. Gabriel tutki Emilietä päästä varpaisiin vihreiden lasiensa takaa ja mies suli hymyyn.

 

 Emilie ei keksinyt muuta puheenaihetta kuin kysyä Gabrielilta mistä hän piti. Heti kuultuaan sanat pitää ja löyhkä Emilien hymy hyytyi ja hän astui askeleen taaksepäin. "En ihan tuota vastausta odottanut" Emilie mietti ja puri huultaan.

====

 Sisältä kaikuva puheensorina peittyi raivokkaan salaman jyrähdykseen. Välittömästi jyrähdyksen ja iskun jälkeen sade alkoi rummuttaa kovaa betonia. Ulkona ennen aurinkoa ottavat paikalliset riensivät kotiinsa.

 Jotkut riensivät taas ikkunoiden eteen tutkimaan kärähtänyttä kohtaa takapihalla.

 Monet suuntasivat välittömästi kotiin, niiden joukossa oli myös Liisa. Paikalliset hätkähtivät ja nopensivat askeliaan mystisen vihreän valon tulviessa Tavarataivaan ikkunoista sisälle.

 Monien ilmeet ja fiilikset ukkosesta heittelivät laidasta laitaan.

 Vihreästä sumupilvestä ilmestyi noita. Vihreät pallot sinkoilivat harmaahiuksisen ja vihreäihoisen miehen ympärillä hurjaa vauhtia. Mies hymyili salaperäisesti ja heilautti mustaa taikasauvaansa ilmassa ja noidan mieheen ilmestyi vihreästä sumupilvestä musta kissa jonka mies otti heti syliin hellittäväksi.

 Emilie huomasi noidan ikkunasta ja kiirehti ripeästi vaatetangoille, otti haluamansa asun, ja suuntasi suoraan kassalle. Annettuaan vaatekasan nuorelle neidille hänen katseensa kiinnittyi hajuvesipulloihin. Tarkailtuaan pullojen hintaa ja tutkittuaan lompakkoaan hän osti pienen pullon. "Tämä vielä." "Se tekisi sitten 300§" tyttö sanoi laiskasti ja nappasi Emilien kädestä rahat.

Kotimatkalla Emilie törmäsi (kirjaimellisesti) vaaleahiuksiseen mieheen joka esittäytyi ystävällisesti Hectoriksi."Missä asut?" Hector kyseli lempeästi. "Ihan tuossa takanasi olevalla tontilla" Emilie hymyili ja kurkkasi Hectorin olan yli viereiselle tontille."Entä sinä?" "Olen Veronalasta". Hector oli todella mukava ja komea mutta Emilien tuntiessa syvää inhoa sydämessään Hectoria kohtaan heistä muodostui vain ystävät.

====

 Emilie taputteli makkaraa leivälle samalla kun hakkasi jalallaan lattialla törröttävää naulaa. Hän kaivoi jostain lautasen ja asetteli leivät siististi keoksi. Postimyynnistä nimeltä Ostovalikko oli tilattu halpaan hintaan nämä kaikki huonekalut, putkistot oli saatu halvalla Stadin putkiliikkeen ansiosta ja sähköt "Stadin energia"- nimisestä yhtiöstä. Tapetteja ei ollut, mistä Emilie ei järin pitänyt mutta ymmärsi heikon rahatilanteensa.

 Emilie asetteli kahdelle erilliselle lautaselle, laski ne pienelle ruokapöydälle ja kuuli oven kolahtavan. "Tuoksuu leiviltä, oletkos innostunut kokkaamaan?" Hector kysyi kepeästi laskeutuessaan samalla pöydän ääreen. "Tuli nälkä ja ajattelin kokata leipiä meille molemmille, ota toki lisää, näitä riittää vielä" Emilie nyökkäsi täynnä olevaa leipälautasta kohti. Hector oli jäänyt heille hänen jäädessä "vahingossa" tontin edustalle ja Emilie oli ystävällisesti päästänyt Hectorin heille.

 "Itseasiassa minulla olisi ihan oikeaa asiaakin" Emilie keskeytti ja puraisi palan leivästään. "Kerro, minä kuuntelen"

 

 "Tuntisitko erään Gabrielin? Muistaakseni hän kertoi olevansa myös Veronalasta" "Jaa Gabrielin, Suvelan, eikö vain? Kyllä minä tunnen, hän on hyvä ystäväni. Kuinka niin?"  Emilie oli tukehtua leipäänsä ja yritti sanoa jotain vastaukseksi Hectorille mutta suli lopulta hymyyn.

====

 Emilie nojasi kylmään puuaitaan ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän katsoi levollisena hiljaista merta ja unelmoi jotain. Hänen jalkansa melkein pettivät mutta sai itsensä takaisin ylös.

 Sitten hän sai ihanan idean ja kävi ripeästi sisällä.

Hän suuntasi rannalle samalla kun kuu valaisi täydeltä kirkkaudeltaan rantaa. Korkokenkien korot painuivat pehmeään hiekkaan ja Emilie potkaisi ne jalastaan.

 Hän istui rannalle ja riisui vaatteensa ja jätti se mytyksi hiukan kauemmas rantaviivasta.

 Sitten hän pulahti lämpimään ja kirkkaaseen veteen. Aalto paiskasi Emilien ympäri ja lähemmäs rantaa mutta Emilie ui vikkelästi takaisin rantatontin takarajoille. Siellä hänen edessään lainehti suunnaton meri, niin kaunis ja rauhallinen.

====

 Aamulla heti herättyään Emilie lähti taas rantaan yöpukusillaan. Meri oli rauhallinen, niinkuin aina aamuisin. Satunnaisia aaltoja paiskautui Emilien kasvoille ja rantaan mutta niitäkin oli vain muutama. Yhtäkkiä hän kuuli jotain takaansa, hiekan rahinaa, kuin joku kävelisi hänen takanaan.

 "Hei Emilie"

 Emilie pomppasi välittömästi pystyyn ja katseli tulijaa kulmat koholla. "GABRIEL" "Aivan"

 Gabriel alkoi kasamaan hiekkaa tuomaansa ämpäriin ja kaatoi hiekan pieneksi kasaksi. Emilie lähestyi varovasti mieteissään olevaa miestä edelleen kulmat koholla ja kiristeli hampaitaan.

"Tulihan siitä ihan hyvä alku" Gabriel tokaisi kireästi ja suuntasi katseensa Emilieen joka tuijotti hiekkamyttyä. "Gabriel, olisi pieni kysymys, MITÄ TEET MINUN TONTILLANI!? Olisit voinut edes ilmoittaa!"  "Ei minulla ole sinun numeroasi..."

 "Siis asia olisi niin että..." Gabriel taputteli käsiään hermostuneena ja pakoili Emilien katsetta "Että?" Emilie kysyi kärsimättömänä ja ripaus vihaa äänessään. "Että ystäväni Hector, tunnet kai hänet?".  Emilie nyökkäsi. "Niin hän kertoi että olit kysellyt minusta ja ajattelin tulla kysymään sinulta asiasta" "Noh, niin" Emilie mutisi vaivautuneena ja laski katseensa. Hän hätkähti kun Gabriel kosketti naisen leukaa ja nosti sen pystyyn niin että hän pystyi katsomaan naista suoraan silmiin. "Ei muuta" he hymyilivät toisilleen.

 "No tuotanoin...Luulen että hartiasi ovat jumissa joten..." Emilie nielaisi ja yllättyi kun Gabriel kääntyi selkä Emilietä kohti ja vastasi "Niin? Kyllähän ne jumissa ovat" Emilie hymyili iloisesti ja alkoi vääntämään Gabrielin niskoja lempeästi.

 "Sepäs auttoi, niskani ei mene varmaan jumiin vielä pitkään aikaan!" Gabriel kääntyi, venytteli, katsoi Emilietä silmiin ja veti tämä lähelleen että heidän nenänsä melkein koskettivat toisiaan.

Sitten se tapahtui.

 Heidän huulensa koskettivat toisiaan eikä kumpikaan pyristellyt vastaan. Hetki olisi voinut jatkua ikuisesti mutta lopulta Gabriel irrotti otteensa Emilien harmiksi. Kumpikin katsoi toisiaan lumoutuneena.

Emilie tarrasi Gabrielin käsistä ja alkoi heilutella niitä kuun ja tähtien todistaessa tätä sadunomaista hetkeä. Emilie vielä tänne saapuessaan oli miettinyt, että hän ei varmastikkaan löydä elämäänsä mitään ihmeellistä mutta tässä hän seisoi unelmiensa miehen edessä joka hymyili lempeästi naiselle.

 "Emilie...minä rakastan sinua" "Mmm-m" Emilie mutisi hymynsä lomasta. "Rakastatko sinä minua?" Gabriel kysyi epäluuloisena.

 "Tietysti höpsö!"

====

Jeeeij, osa saatu päätökseen. Huomasitte varmaan että verbiä "hymyillä" käytettiin tässä osassa aika runsaasti.Osan kirjoitinkin osissa joista kaikki oli enemmän tai vähemmän inspiksen mukana :D Kirjoitusvirheitä saattoi siis löytyä, korjailen ne myöhemmin.

Seuraavaa osaa voi odotella parin viikon sisällä. Ensinmäisiä kuvia on otettu jo muutama ja nyt sitten menenkin kuvailemaan lisää. Kiitos kun luit!

Pyytäisin hartaasti että kaikki jotka tätä lukevat (myös piilolukijat ;) ) ilmoittaisivat olemassaolostaan nyt tähän kommentteihin ihan vain kirjoittamalla "luin" :)

 Cindyrella