Noniin, sainpas tämänkin uunista ulos. En jaksa alkaa höpötellä turhanpäiväisiä joten pistän prologin pyörimään. Jatkakee^^ (kuvamokieni takia osa kuvista saattaa olla tavallista pienenpiä mutta ei pahasti.)

 

====

Hiljaisen hautausmaan pienet ulkolamput sohahtivat päälle juuri kun aurinko oli kadonnut taivaanrannan taa ja jättänyt jälkeensä pimeyden. Koko hautausmaa selkeni huomattavasti.

Suuren tiilirakennuksen takakulmassa näkyi pieni hahmo. Hahmo ei liikahtanutkaan, se taisi nukkua...tai olla jopa...kuollut. Hahmo liikautti kättään, se taisi olla elossa, tai pikemminkin hän. Hahmo osoittautui naiseksi, juhlapukuiseksi naiseksi jolla oli hiuksiin kiinnitetty pitkä ja kaunis huntu.

"Aih, pääni. " Emilie kuiskasi vaivalloisesti ja yritti siirtää hitaasti jalkaansa pois pensaasta. Pensaan pikkuiset piikit hidastivat naisen operaatiota entisestään ja hän irvisti kivusta. Emilie potkaisi rivakasti jalan irti pensaasta ja huokaisi raskaasti

Emilie haparoi käsillään pehmeästä maasta tukevaa kohtaa ja nosti itsensä istumaan. Pitkä huntu taittui naisen vartalon alle ja osa hunnusta repeytyi jäädessään kiinni piilottevista juurakoista. Niitä kun ei ensin heti huomannut.

Hän kompuroi itsensä kävelytieksi tarkoitetulle sorapolulle ja laahusti vieressä olevan ikkunan viereen. Näky sai Emilien säpsähtämään.

Hän juoksi mitä korkokengillään pääsi varmistamaan asian. Toinen kengistä tippui matkalla joten Emilie potkaisi toisenkin jalastaan. Hän viiletti rakennuksen vierellä kulkevalla mutkikkaalla sorapolulla sateen rummuttaessa hänen kasvojaan ja paljaat jalkapohjat huusivat hoosiannaa kovan soran painautuessa niihin. Hunnusta repesi taas yksi palanen joka jäi polulle ilmestyneen juureen kiinni.

Emilie pysähtyi kuin seinään nähdessään harvinaisen tutun hautakiven edessään. Tosin se muistutti pikemminkin muistohautakiveä kuin tavallista. Tarkemmin sitä tutkittuaan Emilie ei löytänyt siinä mitään häneen kuuluvaa ja jatkoi, tosin rauhallisesti, matkaa.

Emilie näki vasemmassa silmäkulmassaan houkuttelevan ulko-oven rakennukseen mutta jokin veti häntä ensin rakennuksen toiselle puolelle. Hän asteli rauhallisin askelin eteenpäin, pysähtyi, hieroi välillä jalkapohjiaan ja jatkoi matkaa. Hän kulki niinsanotun katoksen vierestä, missä näytti olevan runsaasti paikallisia ihmettelemässä varmaan katoksen erikoista kattoa, muutama käänsi katseensa Emilieen mutta jatkoi samantien puuhiaan. Emilie huomasi myös tunnetun ja vähemmän tunnetun Mr Silmänkääntäjän joka seisoi tarkkaavaisesti etäällä muista vilkuillen samalla muiden takataskuja. "Toivottavasti kukaan ei tajua mennä tekemään lähempää tuttavuutta tuon kanssa" Emilie ajatteli ja loi tekopirteän hymyn naamalleen.

Rakennusta ympäröivällä hautausmaalla oli todellaki hautoja aivan miten sattuu. Jotkut haudat olivat vaatimattomasti toisten hautojen kanssa yhdessä rykelmässä ja toiset taas olivat kauniiden kasvien ympäröiminä yksittäisesti.

Emilie huomasi eräänlaisen penkin ja istahti siihen venyttelemään kipeitä jäseniään. Hän antoi sateen ropista kasvoilleen kuin virkistävänä suihkuna. Emilien kaunis juhlapuku, ilmeisesti hääpuku säilyi kuitenkin täysin kuivana, suorana ja puhtaana. Emilien mieleen pulpahtikin se ajatus, miksi ihmeessä hän löysi itsensä juhlapuvussa ja hunnussa hautausmaalta keskellä Honeyislandia! Ei se todellakaan voinut itsestän tapahtu... Emilien ajatus katkesi kun hän katkeensa laskiessaan taas eteensä hän näki jotain aivan erityisen tuttua.

Hän oli näkevinään nimensä eräässä hautakivessä, jonka eteen oli aseteltu sirosti kukkapuska. Emilie nousi hitaasti penkiltä ja alkoi astella hautaa päin hämmästyneenä.

Hän heittäytyi hautakiven eteen ja purskahti itkuun.

Sofi Garden

Syntyi 2.6.1999 kuoli 2.6.2006

Äiti                         Isä                     Sisko

Jane Garden      Tony Garden    Emilie Garden

 

Siinä oli lueteltu hänen perheensä, Emilien äiti Jane, isä Tony, ja rakas pikkusisko Sofi sekä hän itse. Emilie muisti nyt kaiken peilinkirkkaasti. Sofi oli täyttänyt juuri seitsemän ja hän oli ollut näkevinään hammaskeijun, rynnännyt ajotielle...se kiljaisu, jarrujen äänet... ja hiljaisuus. Kuskin epätoivoiset yritykset saada pikkutyttöä henkiin, lääkärin pahoittelevat sanat "Mitään ei ole enää tehtävissä". Se oli Emilielle liikaa ja hän murtui täysin. Välinpitämättömät paikalliset eivät tulleet katsomaan mikä hätänä. Nikotellen Emilie muisti taas jotain.

Emilie puristi silmänsä tiukasti yhteen ja pyyhki ne pukunsa lahkeeseen. Hän ei halunnut herättää turhaa huomiota, vaikka eivät paikalliset sitä juuri osoittanetkaan. Hän muisti. Hän muisti jotain tähän hääpukuun ja huntuun kuuluvaa. Niin juuri. Häät! Emilie näki sielunsa silmin alttarin, odottavan sulhasen ja hitaasti alttaria lähestyvän naisen, hänet itsensä. Sitten hänen ajatuksensa alkoi rakoilla, vihkivalat, sulhasen kanssa vaihdetut katseet, sormukset,  ne onnelliset hetket. Sitten, kirkon ovista ryntäävä sulhasen ex-tyttöystävä, sulhanen pettää morsiamen ja sitten...pimeys.

Emilie pakeni muistojaan takaisin rakennuksen ulko-oville. Paljaat jalat läpsähtelivät marmorilattialle ja vanha maalattu puuportaikko natisi Emilien alla.

Emilie käveli suureen ns. aulaan jossa oli jos jonkinlaisia patsaita. Kynttiläkruunujen kynttilät lepattivat hiljaisessa aulassa. Emilie huokaisi terävästi ja valmistautui varmistamaan epäilynsä. Itse aula näytti hänen mielestään kamalan tutulta.

Emilie astui ensimmäiset askeleensa silmät kiinni mutta hänen piti avata ne koska meinasi törmätä suoraan puiseen penkkiin. Avatessaan silmät, hän oli oikeassa.

Joku paikallinen soitti flyygelillä herkkää pääsiäissävelmää. Emilie tiesi nyt...

...hän oli juuri siinä kirkossa missä hänet melkein vihittiin.

Emilie huomasi soljella suljetun kirjapinon ja alkoi tutkia sitä. Solki ei meinannut ensin  avautua ollenkaan mutta lopulta Emilie sai sen väännettyä auki. Hän avasi kirjan sattumanvaraisesta kohdasta ja alkoi lukea äänettömästi.

"Kun morsian ja sulhanen..." Emilie pamautti kirjan välittömästi hiukan turhankin kovaa kiinni ja sulki soljen kirjojen ympärille. Samassa yksi kynttilä kyntteliköstä sammui juuri hänen vierellään ja pianisti ojensi kuin käskystä tulitikkurasian "Ole hyvä" hän virnisti ja kääntyi takaisin flyygelin puoleen. Emilie sytytti hämmästyksissään yhden tulitikuista ja sytytti kynttilän taas palamaan. "Jätä siihen pöydälle" pianisti hiukkasi soitonsa lomasta kun Emilie alkoi miettimään miten palauttauttaisi rasian. "K-Kiitos" Emilie sopersi.

Sitten hän silmäkulmastaan näki tyynyn ja yhden kiiltävän sormuksen. Emilie koetti päälakeaan. Siinä olisi pitänyt olla tiara, hän tiesi sen. Se harvahampainen akka oli varmasti vienyt sen! Emilie etsi katseellaan toista sormusta, jos se vaikka olisi tippunut tyynyltä lattialle.

Sitten Emily ymmärsi, hän tunnusteli sormiaan. Siinä ei ollut sormusta mutta viedessään kätensä kyljelleen hän tunsi jotain. Pieni tasku, ja siellä oli jotain. Emilie katsahti kättään. Jopas jotakin! Tasku oli niin hyvin piilotettu hääpukuun etä sitä ei nopealla vilkaisulla todellakaan huomannut. Hä kaivoi taskustaan sormuksen, tutki sitä hetken ja asetti sen tyynylle. Siihen se kuului.

Hän tassutteli pienet portaat alas ja istahti eturiviin istumaan. Hän alkoi katsella pianistin soittoa.

Tai pikemminkin häntä joka tanssi soiton tahtiin.

Emilietä alkoi kovasti väsyttää ja ennenkuin hän huomasikaan, hän jo makoili kovalla puupenkillä.

Lopulta pimeys saavutti kirkon kokonaan ja kaikki valot paitsi katulamput sammuivat kuin taikaiskusta. Pianistin soitto hiljeni ja paikalliset lähtivät kotiin. Honeyislandille laskeutui täysi hiljaisuus.

====

Siinä se oli. Kiitos hiilareista ja nyt toivon kommenttejaaa<3 (Anteeksi kirjoitusvirheistä, huomioikaa kellonaika...)

Cindyrella